— Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti, ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus. Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä lisäkaunistus!
— Minä en ole kuullut, — vastasi Anjoun herttua, — että hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin palveluksiin, en herran valittuihin.
— Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, — jatkoi Bussy, — mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän korkeudellenne tehdä.
— Oletpa oikeassa, Bussy, — vastasi herttua äreästi. — Olet, kuten sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.
No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! — huudahti Bussy vanhaan arkailemattomaan tapaansa. — He kyselevät alituiseen, ja heille täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.
— Oikeassa olet, — sanoi herttua, — mutta voithan kysyä Monsoreaun kreiviltä itseltään.
— Sepä oli todellakin kelpo neuvo, — huomautti Bussy, — ja hänen suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies — on minulla aina keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.
— Millainen keino?
— Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.
Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.