Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.
— Anteeksi, hyvä herra, — lausui Bussy, — mutta te näytte olevan niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi nimitettiin?
— Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä yksinäisyydessäni?
— Kas, — sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, — se johtuu siitä suuresta ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan tuntemaan.
— Millä tavalla sitten?
Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.
Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti vihanpurkausta.
Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin, jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.
— Te sanotte, herra kreivi, — lausui ylihovijahtimestari, — että herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?
— Aivan niin, hyvä herra, — vastasi Bussy, — ja senvuoksi minä hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.