Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä Bussyn lävistää.
— Kautta kunniani, — virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne, mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin voihan se tapahtua vähän myöhemmin.
Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen hänelle ojensi.
Nyt alkoi metsästys.
Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen, eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana, mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.
Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja
Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.
— Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, — sanoi hän
Bussylle. — Mitäpä sinä sanot hänestä?
— Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.
— Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, — vastasi
Antraguet.
— Kuka on sen sinulle sanonut?