— Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä, että…
— Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin, sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä voimakkaampansa.
— Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure? Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.
Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.
— Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.
— Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole oikeassa!
— Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan, sanoi Maugiron.
— Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei ole hävyttömin joukosta.
Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta. Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.
— Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään, neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt alottaneen.