— Vai niin! — sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni johtui Daphne-parkani kuolema. — Te olette pelottava metsästäjä. Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu tuohon toimeen.
— En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti, saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.
Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui järkähtämätön tahdonvoima.
Olin hetken ääneti.
— Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? — kysyin minä.
— Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat joutua toisiin käsiin.
— Onko minun kielletty menemästä ulos?
— Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.
— Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?
— Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.