Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin luokseni.
Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.
Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan kalpeampana ja liikutetumpana.
— Hyvä neiti, — sanoi hän minulle, — teidän täytyy luvata, että te tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.
— Mitä varten? — kysyin minä.
— Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä kuninkaan apuun siis ole luottamista.
— Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä meidät pelastaa?
— Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät yksin ja matkustaa Monsoreauhon.
— Täytyykö? — sanoin minä levottomasti, mutta siihen levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.
— Täytyy, — vastasi kreivi. — Minun täytyy siellä tavata muuan henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.