— Niin, niin, — huomautti Bussy, — eihän se ollutkaan prinssi, jota he halusivat, se olin minä.
— Joka tapauksessa, — jatkoi Diana, — sai tämä päällehyökkäys prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä tapahtuvan.
Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä vastaan.
Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.
Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?
Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille portaille.
Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut rapuille.
Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.
— Mene hakemaan lamppu, — sanoin minä Gertrudille.
Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.