Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.
— Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen täyden viiniä munkin lasiin, — tehän olette täällä maailmassa palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.
Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne muutamat pisarat, joita siinä oli.
— Se on kyllä samaa lajia, — virkkoi hän. — Se on varmaa, mutta…
— Mutta? toisti Chicot.
— Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa vai parempaa.
— Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, — sanoi Chicot. — Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.
— No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, — vastasi munkki.
— Sepä oli kunnon miehen sana, — lausui Chicot. Näin sanottuaan hän kaatoi munkin lasin puolilleen.
Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.