— Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan. Te olette juuri äsken kuulleet… sillä minä otaksun, että te olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen… Te olette äsken kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut, jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.
Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan. Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.
— Veljet, — jatkoi herttua, — se ruhtinas, jonka myötävaikutusta meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta, tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes toivoa, tämä ruhtinas on tässä.
Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla puolella seisovaan munkkiin.
— Armollinen herra, — lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä, — Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.
Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli, siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat marmoripatsasta.
— Ahaa, — virkkoi Chicot, — veljemme Anjou. Hän ei siis väsy tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.
— Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.
Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.
— Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, — sanoi Guisen Henrik. —
Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.