Rouva Saint-Luc — sillä hänpä se juuri olikin — kumartui miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.
— Ah! — huudahti Saint-Luc. — Miten suloista onkaan tuntea olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?
— Minäkö? — vastasi tuo nuori nainen reippaasti. — En milloinkaan! Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa, niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?
— Minäkö vapaa?
— Niin, tietysti. Mieshän…
— Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan, kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:
— Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun kanssani. — Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää, enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne, luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut! Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on, kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.
— Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? — huomautti nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. — Entä jos meidät teljetään Bastiljiin?
— Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, — vastasi Saint-Luc.
— Niin, — myönnytti Jeanne, — kai me säilymme turvassa. Jos sinä tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.