— Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua rakastanut.
— Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.
— Se on oleva ihanaa, — sanoi Saint-Luc, — mutta minusta tuntuu siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.
— Mistä niin? Frans I:stäkö?
— Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin…
— Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä sinun vaimosi!
— Ah, todellakin, niinhän se onkin! — myönnytti Saint-Luc.
— Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! — jatkoi Jeanne. — Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.
— Rientäkäämme, Jeanne, — kiirehti Saint-Luc.
— Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.