— Kautta kunniani, — virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, — jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa tuokiossa.
— Hän pysähtyy, — huomautti Jeanne.
— Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, — lisäsi Saint-Luc, — ja tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.
— Odotappas! — virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. — Minusta tuntuu siltä, että hän huusi.
Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo tuntematon mies metsään ja huusi:
— Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä! Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän toki, pikku herra palvelija! — jatkoi tuntematon. — Te olitte unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön! Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää antako minun juosta tällä lailla!
— Minäpä tunnen tuon äänen! — huudahti Saint-Luc.
— Ja hän mainitsi minun äitini nimen.
— Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?
— Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut muistaa, mihin sen olin jättänyt.