— Ei, — vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. — Ei ole tarpeen. Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen, eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa matkaamme.
— Mutta entä jos hän pysähtyy?
— No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.
— Olet oikeassa, — vastasi Jeanne, — ja on väärin, että minä pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.
— Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään parasta, että pakenemme metsään, — jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, — sillä hänen hattunsa nauha ja hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.
— Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?
— Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne, kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.
— Niin, joutukaamme, — myönnytti nuori rouva ja värisi kuin haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi erota miehestään.
Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.
— Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! — huudahti nuori rouva.