Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.
— Neiti Méridor on siis isänsä luona? — kysyi hän.
— Niin toivomme, — vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.
— Ah, katsokaapas tuonne! — huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi satulassaan. — Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra kreivi?
— Näen, näen, — vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. — Kyllä minä näen. Se on siis Méridorin linna.
Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.
Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet jo melkein toivomaan.
24.
Lapseton ukko.
Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.