— Te, — virkkoi hän, — te? Minä en näe mitään. Ken te sitten olette?…
— Voi hyvä Jumala! — huudahti Jeanne. — Ettekö sitten enää minua tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni…
— Antakaa anteeksi, — lausui ukko, — mutta en enää näe juuri lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.
— Ah, rakas parooni, — virkkoi nyt nuori rouva, — huomaanpa todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun, siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.
— Saint-Luc! — toisti ukko. — Minä en tunne teitä.
— Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.
— Ah, hyvä Jumala! — huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada rautaporttia auki.
Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta, jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi, huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko itki.
— Ukko itkee ilosta, — ajatteli hän. — Ah! Sydänhän on aina niin nuori.
— Tulkaa, — virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.