Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni hitain askelin linnaan, koirat perässään.
Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat, joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän paroonin käteen ja kysäsi:
— Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan täällä kotona?
Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:
— Diana!
Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät surkean ulvonnan.
Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä takaisin.
— Diana! — toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. — Ettekö siis tiedä…?
Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.
— Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? — huusi Jeanne hämmästyksissään.