— Diana on kuollut! — vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.
— Kuollut! — huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.
— Kuollut! — toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.
— Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi kuollut! — ajatteli Bussy.
— Kuollut! Kuollut! — toisteli parooni. — He ovat hänet surmanneet!
— Voi, vanhaa ystävääni! — änkytti Jeanne ja puhkesi tuon surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen menehtymästä.
— Mutta vaikka niinkin on, — virkkoi ukko vaivaloisesti ylös kompuroiden, — vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.
Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat perässä.
Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti, muutamaan nojatuoliin.
Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan, aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.