Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.
— Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo puolisoltaan.
— Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.
— Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.
— Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.
Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi Saint-Luc'in niihin vastaamaan.
Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista, eikä kuningasta vielä kuulunut.
Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle, josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen, ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.
Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko. Suoment. muist.]
Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.