— Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, — vastasi
Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen
Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.
— Haa! — Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! — sanoi parooni. — Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen, ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä minun edessäni!
— Onko hän hullu? — kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan, katsellen kummastuneena paroonia.
— Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, — vastasi Jeanne väristen.
Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen, kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä vastannut sanaakaan.
— Niin, tuo villipeto, — jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän menevän sekaisin, — tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!
— Isä parka! — mutisi Bussy.
— Mutta mitä hän sanookaan! — huudahti Jeanne kysyvä ilme katseessaan.
— Ettekö sitten tiedä, — jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja Saint-Luc'in käsiin, — ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun lapseni, minun tyttäreni!
Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.