— Hyvä parooni, — virkkoi nyt rouva Saint-Luc, — vaikkapa niinkin olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs, hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa! meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on tapahtunut.
— Ettekö siis tiedä mitään? — kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.
Tämä kumarsi vaieten,
— Ah, hyvä Jumala! — huokasi Jeanne. — Eihän siitä ainoakaan ihminen mitään tiedä.
— Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä! Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko maailma häntä surra.
— Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, — kehotti Jeanne.
— No niin, — lausui parooni nyyhkyttäen. — Tuo halpamainen ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja, huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.
Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä jonkinlaisella kauhulla.
— Ah, kreivi Bussy! — huudahti Saint-Luc. — Sehän on kauheata! Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän, kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!
Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen, astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.