Isä ja tytär.
Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä rakastettiin.
Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos. Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.
Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta aiheutuisi?
Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet, sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?
Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja järjestämään pääsyä linnoitukseen.
Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun kreivittären huoneisiin.
Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin hyvin hiljaa keskenään.
Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.
— Mitä! — mutisi hän. — Täälläkös Anjoun herttua asuu?