— Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.
Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti toisti:
— Meluniin! Meluniin!
Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään. Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.
Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan. Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.
Chicot pudisteli päätään.
— Se ei vetele, — mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa Gorenflotia. — Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä päivässä.
Chicot nykäsi Gorenflotia.
— Olemmeko jo Melunissa? — huudahti munkki puolihorroksissa. —
Minulla on nälkä.
— Emme, toveri, — vastasi Chicot, — emme vielä. Ja senpävuoksi sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.