He menivät nyt matkoihinsa.
Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun päässä ratsastajan.
— Nyt — virkkoi Quélus — on hän vihdoinkin käsissämme!
— Mahdotonta! arveli Maugiron.
— Miksi niin?
— Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole sallineet hänen ratsastaa yksin.
— Mutta hän se on kuitenkin, — huomautti d'Epernon. — Etkö kuule hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on todellakin yksin.
— Siinä tapauksessa — virkkoi d'O — piilee siinä jokin salajuoni.
— Salajuoni tahi ei, — vastasi Schomberg, — niin on se kuitenkin hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!
Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn hotellin portilla.