Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen översti rakasti.
Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä, päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar, vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.
Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle, kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.
Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.
— Kolme, neljä, viisi, — virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa. Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!
Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta oli aukaissut.
Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.
— Vai niin, hyvät herrat, — lausui Bussy lujasti, mutta rauhallisella äänellä. — Bussyparka siis onkin se villisika, joka oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte minun pitävän lupaukseni.
— Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, — mutta se ei estä sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö, koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä, jotka seisomme.
Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen takajalkaan.