— Jää hyvästi sitten, toveri! — huusi Chicot.
Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa. Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.
— Panurge parkani kaatuu! — vaikeroi munkki saadakseen siten Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa vaikeasta asemasta välittänyt. — Panurge kaatuu. Se on ihan varma.
— No, anna sen kaatua, toveri, — vastasi Chicot, hiljentämättä tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. — Kaatukoon vaan, niin ostamme muuliaasin.
Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.
— Auttakaa! — kirkui munkki. — Auttakaa! Minä putoan jokeen!
— Vielä mitä! — vastasi Chicot. — Jos te putoatte jokeen, niin vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.
— Ah! — vaikeroi Gorenflot, — minä hukun, se on varma! Ja kaikki tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!
Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti ratsunsa.
Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.