— Vaiti! — virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.
— Kuinka! Mistä syystä? — kysyi Chicot. — Olisiko tällä ehkä sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?
— Minä pelkään, että on, — virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. —
Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.
— Siinä tapauksessa, — sanoi Chicot, — lienee parasta, että minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena, vihattuna…
— Mihinpä te sitten menisitte?
— Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme, ravintolanisäntä La Hurièreltä.
— La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?
— Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen
Bartholomeuksen yönä.
— Vai niin, — myhähti isäntä. — Huomaan, että te ja sukulaisenne olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne…
— Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa, mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.