— Epäilemättä.
— Tuhannen vietävä! — huudahti Bussy. — Silloinhan olisivat kai nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! — silloinhan olisi kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se, että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia. Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta, hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä ja huutakaa joku palvelijani tänne.
Tohtori huusi palvelijan sisälle.
Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet niistä olivat vieläkin sillä tiellään.
Siis vain muotokuva on unta, — virkkoi Bussy, — ja senhän tietysti täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!
Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt, ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta, kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.
— Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! — huudahti hän, tohtorin sitoessa hänen haavaansa. — Kautta Jumalan! Se on mahdotonta. Sellaista unta ei voida nähdä!
Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni. Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin voivani pahoin, ja sitten… Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo sitten tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo sitten.
— Ja sitten, — lisäsi hän huoaten, — löysin itseni Temppelitornin vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän hetken vaitioltuaan. — Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden, niinkuin minun piti olla viime kerralla?
— Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?