Mutta, paras ystävä, entäpä jos minun kohtalonani onkin saada surmanisku herra Monsoreaun kädestä.
— Niin, ja kahdeksan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua siitä muuttaa rouva Monsoreau miehensä luo. Ja se saa teidän sieluparkanne raivostumaan, kun se joko ylhäältä tai alhaalta tuon kaiken näkee ja kun se ruumiin puutteessa ei voi sitä estämäänkään tulla.
— Oikeassa olet, Remy. Minä tahdon elää.
— Se on hyvä. Mutta uskokaa minua: eläminen yksistään ei riitä, vaan tulisi teidän seurata minun neuvoani, herra kreivi, ja koettaa päästä herra Monsoreaun suosioon. Tällä kertaa hän on äärettömän mustasukkainen Anjoun herttualle, joka teidän kuumeessa ollessanne käveli rouva Monsoreaun ikkunan alla kuin mikäkin seikkaileva espanjalainen ja joka tunnettiin seuralaisestaan Aurillystä. Lähennelkää tuota mustasukkaista miestä, mutta elkää kysykö, mihin hänen vaimonsa on joutunut, sillä sehän olisi tarpeetonta, koska te sen kuitenkin tiedätte. Sanalla sanoen: koettakaa voittaa hänen luottamuksensa, ja hän on joka paikassa sanova, että te olette ainoa ylimys, jolla on Scipion hyveet.
— Luulenpa todellakin, että neuvosi on hyvä. Kun en enää ole karhulle mustasukkainen, koetan sen kesyttää. Siitä on tuleva hauskaa. Remy, pyydä nyt minulta mitä hyvänsä, niin minä annan sen sinulle, sillä minä tunnen olevani ylenmäärin onnellinen.
Samassa koputettiin ovelle.
— Kuka siellä? — kysyi Bussy.
— Armollinen herra, — vastasi sisälle tullut palvelija, — muuan aatelismies haluaa teitä puhutella.
— Puhutella minua näin varhain? Miltä hän näyttää?
— Hän on pitkä herra ja kasvonsa ovat hiukan naurettavat, mutta muuten kunniallisen näköiset.