Niin jo olemme maininneet, oli neljän suosikin sijaan, jotta he saivat olla suuressa vastaanotossa saapuvilla, asetettu sveitsiläiskaartista vartioita. Mutta heti kokouksen päätyttyä menivät he jälleen, tehtävän ikävyydestä välittämättä, varsin mielellään vartiopaikalleen kiusottaakseen prinssiä kertomalla kuninkaan suuresta voitosta. Franssillakin oli kauhean ikävä ja hän oli äärimmilleen levoton, eikä suosikkien keskustelu ollut suinkaan omiansa häntä lohduttamaan.
— Tiedätkö, — huusi Quélus Maugironille, ikäänkuin prinssi ei laisinkaan olisi ollut saapuvilla, — tiedätkö, Maugiron, että minä vasta nyt alan osata antaa oikean arvon ystävällemme Valoisilaiselle: hän on tottatosiaan suuri politikko.
— Selitäppä selvemmin, — virkkoi Maugiron ja heittäysi selkäkenoon muutamaan nojatuoliin.
Kuningas on ihan avoimesti puhunut salaliitosta ja siten osottanut, ettei hän sitä enää pelkää.
— Se on järkevätä!
— Ja koska hän ei sitä pelkää, niin hän sitä rankaisee. Sinä tunnet Valoisilaisen. Hänellä on kyllä koko joukko loistavia ominaisuuksia, mutta armoa hän ei liiaksi anna.
— Se on totta.
— Jos hän siis rankaisee salaliittolaisia, niin tapahtuu se kai oikeudenkäynnin kautta.
— Siitä tulee totisesti sievä näytelmä!
— Tulee. Ja siihen on meille jo paikat etukäteen varatut, ellei…