Hän ajatteli hetkisen, mutta kun ei tiennyt, mihin suunnata ajatuksiaan, riensi hän ikkunaan. Ketään ei näkynyt alhaalla.
— Olisiko tässä ehkä jokin ansa? — mutisi prinssi, peläten aina jotakin.
— Mutta voinhan kuitenkin, — ajatteli hän toisekseen, — käydä katsomassa, onko kaapissa kaksoispohja ja onko siellä mitään tikapuita.
Jättäen kynttilän paikoilleen riensi herttua nyt virkahuoneeseen, hapuili kaapin luo, kopeloi kaikkia hyllyjä ja, päästyään alimaiseen, tutki sen tarkoin ja löysi salalaatikon. Heti pisti hän sinne kätensä ja niin tapasikin sieltä silkkitikapuut. Niinkuin varas saaliineen kiiruhti hän sitten sänkykamariinsa.
Kello löi nyt kymmenen ja herttua ajatteli heti sitä seikkaa, että sinne taaskin ilmestyisi jokin vartia, niinkuin niiden tapa aina oli ilmestyä joka kellonlyönnillä. Hän piilotti senvuoksi tikapuut nojatuolinsa tyynyn alle ja istui itse nojatuoliin. Tikapuut oli tehty niin taidokkaasti, että ne kokonaan pettyivät ahtaaseen piilopaikkaansa.
Oli kulunut tuskin viittä minuuttia, kun Maugiron jo ilmestyi: hänellä oli paljastettu miekka vasemmassa kainalossa ja vahakynttilä oikeassa. Tullessaan hän jatkoi vielä keskustelua ystäväinsä kanssa:
— Karhu on hurjapäinen, — virkkoi heistä muuan. — Hän särki äsken kaikki mitä eteen sattui. Varo itseäsi, Maugiron, ettei hän vaan syö sinua suuhunsa.
— Hävytön! mutisi herttua.
— Luulen, että teidän korkeutenne suvaitsi minua puhutella, — sanoi
Maugiron mitä viisastelevimmin katsein.
Herttua oli syöksähtämäisillään pystyyn, mutta hän tukahdutti harminsa ajatellessaan, että riita saattaisi viedä kallista aikaa ja kenties tehdä tyhjäksi hänen pakonsa. Hän nieleksi niin ollen kiukkunsa ja käänsi nojatuolinsa toisin päin, niin että hän tuli olemaan Maugironiin selin.