Maugiron meni tapansa mukaan sängyn luo tutkimaan lakanoita ja ikkunan luo katsomaan, olivatko uutimet paikoillaan. Hän tosin huomasi, että yksi ruutu oli särkynyt, mutta hän luuli herttuan sen raivoissaan särkeneen.
— Hei, Maugiron! — huusi Schomberg. — Joko sinut syötiin, koska et mitään virka? Huokaa edes hiukkasen, niin että tiedetään ryhtyä toimenpiteisiin ja kostaa puolestasi.
— Ei, — vastasi Maugiron. — Karhuni on päinvastoin hyvin hiljainen ja nöyrä.
Herttua hymyili ivallisesti.
Maugiron poistui huoneesta kumartamattakaan prinssille ja väänsi mentyään oven kahdesti lukkoon. Mitään sanomatta antoi prinssi hänen mennä, mutta kuullessaan avaimen kääntyvän lukossa mutisi hän:
— Varokaa itseänne, hyvät herrat! Karhu on ovelampi kuin luulettekaan.
14.
Ventre-Saint-Gris.
Yksin jäätyään ja tiedettyään, ettei häntä ainakaan yhteen tuntiin häirittäisi otti Anjoun herttua tikapuut esille ja tutki niistä mitä pikkumaisimman varovasti jok'ainoan solmun.
— Tikapuut ovat lujat, — puheli hän. — Näitä ei ainakaan ole tahdottu käyttää minun niskaini taittamiseksi.