— Katsos, — kuiskasi Jeanne ystävättärensä korvaan, — en voi sietää sitä, että tulisin estäneeksi teitä, rakastavaisraukkoja, häiritsemättä kohtaamasta toisianne.
Diana sulki nuoren, iloisen rouvan syliinsä ja suuteli hänen hymyileviä kasvojaan.
Samassa kuuluivat jahtitorvien törähdykset.
— Meitä kutsutaan, — virkkoi Jeanne. - Saint-Luc parka käy kärsimättömäksi. Elä siis ole häntä kohtaan ankarampi kuin mitä minä olin tuota rakastunutta herraa kohtaan, jolla oli kanelinväriset vaatteet yllään.
17.
Bussy luovuttaa hevosensa.
Seuraavana päivänä läksi Bussy ani varhain Angersista.
Ei olisi saattanut sanoa, että hän kiiruhti, sillä hän pikemmin lensi. Diana oli mennyt sisälle linnan terassille, josta näkyi vihreitten kenttien halki kiemurteleva maantie. Ennen pitkää huomasi hän sieltä meteoorin lailla lähenevän mustan pilkun. Hän riensi heti ulos, ettei Bussyn tarvinnut odotella, vaan että hän itse ensimäisenä ehtisi kohtauspaikalle.
Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa. Niin ylen onnellinen oli hän nuoruudestaan, kauneudestaan ja rakkaudestaan, että hänestä siinä eteenpäin rientäessään väliin tuntui siltä kuin olisi hän sielunsa siivillä kohonnut kohti korkeuksia. Mutta matka linnasta metsään oli pitkä ja ankara hengästyminen pakotti hänet usein pysähtymään. Senvuoksi hän ehti kohtauspaikalle vasta samana hetkenä, jolloin Bussy hyppäsi muurin yli.
Bussy näki Dianan tulevan, riensi hänen luokseen, ja Diana heittäytyi hänen syliinsä. Heidän tervehdyksensä suli pitkäksi, sydämelliseksi syleilyksi.