Päivä kulua hurahti kuin tunti. Diana heräsi ensimäisenä tuosta suloisesta uinailusta, mikä muistuttaa onnesta ja autuudesta nukahtaneen sielun unta. Bussy pusersi silloin nuorta naista rintaansa vasten ja virkkoi:
— Minusta tuntuu siltä, Diana, kuin alkaisi elämäni vasta tänään. Sillä vasta nyt minä näen selvästi edessäni sen tien, joka johtaa minut iäisyyteen. Sinä olet se valo, joka minulle kaiken tämän onnen loistat. En tuntenut ennen tätä maailmaa. Toistan vieläkin sen saman, mitä sanoin eilen, nimittäin että kun olen alkanut elää sinun kauttasi, niin tahdon sinun kanssasi myöskin kuolla.
— Ja minä, — vastasi Diana, — minä, joka kerran ilman kaipausta jättäydyin kuoleman syliin, pelkään nyt, etten saa elää tarpeeksi kauvan. Mutta miksi et ole tullut linnaan, Ludvig? Isäni pitäisi itseään onnellisena saadessaan ottaa sinut vastaan. Herra Saint-Luc on ystäväsi ja hän on vaitelias. Ajattelehan, miten verratonta olisi saada nähdä toisensa tuntia kauvemmin.
— Voi, Diana, jos minä olisin tunnin ajan linnassa, niin tahtoisin olla siellä alati, ja koko maakunta saisi sen pian tietää. Ja kun sitten huhu joutuisi miehesi korviin, niin hän kiiruhtaisi tänne… Olethan sinä kieltänyt minua vapauttamasta itseäsi hänestä…
— Mitä se hyödyttäisi? — kysyi Diana, äänessään sointu, joka voi pulpahtaa vain rakastavaisen naisen rinnasta.
— Säilyttääksemme onnemme on tärkeätä, että salaamme sen koko maailmalta. Rouva Saint-Luc sen jo tuntee ja Saint-Luc tulee sen myös saamaan tietoonsa…
— Voi, mitä varten?
— Salaisitko sinä, Diana, minulta mitään?
— En, se on totta.
— Minä kirjoitin tänä aamuna muutamia rivejä Saint-Luc'ille, pyytäen saada tavata häntä Angersissa. Kun hän tulee, olen pyytävä hänen kunniasanaansa siihen, ettei hän sanallakaan mainitse mitään tästä tapahtumasta. Parisista lähtiessämme näytti kovin uhkaavalta.