— Minä se olenkin, hyvä prinssi. Mutta mikä kumma saa teidät ratsastamaan hevosia kuoliaiksi tällä tiellä ja tähän aikaan päivästä?
— Vai on se herra Bussy, — virkkoi d'Aubigné. — Siinä tapauksessa, armollinen herra, ette minua siis enää tarvitse… Sallikaa minun niin ollen, kuten sanassa sanotaan, palata hänen luokseen, joka minut lähettänyt on.
— Mutta ette ennen kuin olette vastaanottanut vilpittömimmät kiitokseni ja järkkymättömän uskollisuuteni lupauksen, — sanoi prinssi.
— Otan ne kaikki vastaan, armollinen herra, ja tulen ehkä jonakin päivänä muistuttamaan teitä sanoistanne.
— Minä olen kuin puusta pudonnut, — sammalsi Bussy.
— Etkö siis tätä tiennyt? — kysyi prinssi epäluuloisella äänensävyllä, minkä kreivikin huomasi. — Koska kerran olit täällä, niin sinä kaiketi minua odottelit, vai kuinka?
— Tuhannen sarvipäätä! — tuumaili Bussy itsekseen, oivaltaessaan, mitä mahdollisia epäluuloja prinssissä voisi herätä hänen salaisen Anjoussa oleskelunsa johdosta. — On parasta olla varovainen eikä paljastaa itseään.
— Minä tein enemmänkin kuin että vain olisin odotellut teitä, armollinen herra, — sanoi hän ääneen. Mutta koska haluatte päästä kaupunkiin, ennenkuin portit suljetaan, niin nouskaa heti satulaan.
Hän tarjosi nyt hevostaan prinssille, joka parhaallaan kaiveli kaatuneen ratsunsa satulasta joitakin tärkeitä papereita.
— Jääkää siis hyvästi, armollinen herra! — lausui d'Aubigné, kääntäen hevosensa ympäri. — Teidän palvelijanne, kreivi Bussy!