— Huomaanpa, paras Saint-Luc, ettei teidän järjenjuoksunne ole hullumpi kuin minunkaan.
— Kuulkaahan, Bussy. Minä olen tässä maailmassa kiintynyt vain omaan vaimooni, te rakastettuunne. Sopikaamme eräästä asiasta, nimittäin siitä, että minä aina olen suojeleva ja puolustava Dianaa, jotavastoin te puolustatte ja suojelette minun vaimoani. Me siis tahdomme tehdä liiton niitä turvataksemme, joita rakastamme, mutta se liitto ei koskaan saa tulla kosketuksiin politiikan kanssa. Vain siten me pääsemme yksimielisiksi.
— Huomaan, Saint-Luc, että minun on taipuminen. Sillä tällä kertaa on teillä valtit käytettävinänne, minä kun tarvitsen teitä, jota vastoin te vallan hyvin tulette toimeen ilman minua.
— Päinvastoin! Minähän juuri tarvitsen teidän suojelustanne.
— Missä suhteessa?
— Siinä tapauksessa, että kapinalliset aikoisivat ryöstää Méridorin.
— Olette oikeassa, — virkkoi Bussy. — Se olisi tosiaankin arveluttavaa.
Nyt jyrähtivät kanuunat, ja Bussyn palvelija ilmoitti, että herttua jo kolme kertaa oli kysellyt kreiviä. Ylimykset erosivat, vannottuaan toisilleen pitävänsä tuon valtiollisista vaikuttimista vapaan liiton pyhänä.
Bussy riensi ruhtinaan palatsiin, jonne aatelistoa jo joka taholta tulvehti. Huhu Anjoun herttuan saapumisesta oli ehtinyt levitä, ja seudun kaikki kylät ja kaupungit joutuivat liikkeeseen sen uutisen kuultuaan. Bussy pani toimeen juhlallisen vastaanoton päivällisineen ja niihin kuuluvine puheineen. Sillä hän toivoi prinssin vastaanoton, päivällisten ja puheitten aikana saavansa nähdä Dianaa, vaikkapa vain pikimmältään.
Tuuma onnistui. Bussy ratsasti nelisessä Méridoriin.