— Näen, että te olette yksissä tuumissa petturin kanssa, sen, konnan, jota en eilen päässyt surmaamaan.
— Mitä nyt! — sanoi Saint-Luc. — Se on minun ystäväni.
— Jos niin on asia, niin surmaan minä teidät hänen sijastaan.
— Äh! Omassa talossanneko? Ja sanomattako kertaakaan: varokaa itseänne?
— Luuletteko sitten, että minä jättäisin roistoa rankaisematta! — huudahti kreivi hurjistuneena.
— Voi, herra kreivi, kuinka teitä on huonosti kasvatettu ja kuinka yhdessäolonne metsän villipetojen kanssa on turmellut teidän tapanne! Hyi sentään!
— Mutta ettekö huomaa, että minä olen vallan pois suunniltani! — ärjyi kreivi ja asettui Saint-Luc'in eteen kädet ja kasvot vääristyneinä.
— Tokihan minä tuon näen! Eikä vihastuminen kaunista teitä lainkaan.
Te olette nyt kamalan näköinen, paras kreivi.
Ylihovijahtimestari vei äkisti kätensä miekankahvaan.
— Ah! — virkahti Saint-Luc. — Painakaa mieleenne, että te itse vaaditte minut taistelemaan kanssanne. Otan teidät itsenne todistajaksi siihen, että minä olen täysin rauhallinen.