— Mies parka! — huokasi Saint-Luc ja nousi ylös. — Voi ystävyyttä!
Voi ystävyyttä! Sinä olet kovin vaativainen jumaluus!
Monsoreau avasi silmänsä ja koetti nostaa päätään, mutta vaipui surkeasti valittaen takaisin.
— No niin, nyt hän on kuollut, — sanoi Saint-Luc. — Häntä ei enää maksa ajatella… Niin, se on helppoa sanoa, mutta, ah, olenhan minä joka tapauksessa surmannut ihmisen!
Hän kiiruhti takaisin linnaan ja tapasi siellä Dianan ja Jeannen.
— Suokaa anteeksi, rakastettava linnanrouva, — virkkoi hän, — mutta minulla olisi jotain tärkeätä sanomista vaimolleni.
— Vallan kernaasti, — vastasi Diana. — Minä menen siksi aikaa isäni luo kirjastoon. Jeanne, kun olet saanut puhutuksi asiasi miehesi kanssa, niin voit hakea minut sieltä.
Nyökäyttäen hymyillen päätään hän riensi pois.
— Mistä on kysymys? — kysyi Jeanne hilpeästi. — Sinä näytät niin synkältä, rakkaani.
— Sen kyllä itsekin uskon.
— Mitä sitten on tapahtunut?