— Minä en unohda mitään, Diana. Päinvastoin muistan minä ne liiankin hyvin. Ja siinäpä syy juuri on, miksi pidän itseäni niin surkuteltavana, kun näet kaiken tuon onnen kadotan. Ettekö voi käsittää minun kärsimyksiäni, jos minun täytyy palata Parisiin, sadan penikulman päähän teistä! Sydämeni ihan pakahtuu sitä ajatellessani, Diana.
Diana katsahti Bussyyn. Kreivin katseesta kuvastui niin ahdistava tuska, että Diana painoi päänsä alas ja vaipui syviin mietteisiin.
— No niin, — virkkoi hän äkisti. — Te matkustatte Parisiin, mutta minä matkustan myös.
— Kuinka! Jättäisittekö Monsoreaun?
— Vaikkapa minä hänet jättäisinkin, niin ei hän jätä minua. Ei, uskokaa minua, Ludvig, on parempi, että hän tulee mukaan.
— Haavoitettunako, sairaanako, niinkuin hän nyt on? Mahdotonta!
— Hän tulee mukaan, sanon minä. Diana siirtyi nyt prinssin luo.
Monsoreau rypisti heti otsaansa.
— Kerrotaan, — virkkoi Diana hurmaavasti hymyillen, — että teidän korkeutenne rakastaa kukkia. — Tulkaa, niin minä näytän teille koko Anjoun kauneimmat kukat.
Frans tarjosi hänelle kohteliaasti kätensä.
— Minne viet hänen korkeutensa? — kysäsi Monsoreau levottomasti.