— Mitä minun sitten pitäisi vastata? Juuri sinä itse kiusotat minua tyhmillä kuvitteluillasi.
— Herra Chicot…
— Herra Henrik…
— Chicot ystäväni! Sinä näet, miten levoton olen, ja kuitenkin moitit minua.
— Heitä sitten hiiteen se levottomuutesi.
— Mutta kaikki ihmiset pettävät minua.
— Kuka tietää? Kuka tietää?
Henrikin työhuoneeseen oli uutinen Saint-Luc'in palaamisesta koonnut kuninkaan uskotut. Saint-Luc seisoskeli siellä vallan rauhallisena kaikkien vihollistensa keskellä. Kaikkien kummallisinta oli, että hän oli tuonut vaimonsa mukanaan ja antanut hänen istuutua eräälle tuolille. Itse hän käveli edestakaisin, käsi miekankahvassa, ja vastaili uhkaavin silmäyksin häneen kohdistettuihin uteliaihin ja hävyttömiin katseisiin.
Kaikkien mielet jännittyivät korkeimmilleen kuninkaan astuessa sisään. Hän tuli, päättäen ajatuksissaan kiihottaa itseään. Hänen seuralaisensa Chicotin katse oli taas niin rauhallinen ja arvokas kuin mitä Ranskan kuninkaalla sellaisessa tilaisuudessa olisi pitänyt olla.
— Tekö täällä, hyvä herra? — huudahti kuningas heti.