— Niin, sire, — vastasi Saint-Luc arvokkaasti.
— Teidän läsnäolonne Louvressa minua todellakin mitä suurimmassa määrin hämmästyttää.
Tämän tylyn lauseen jälkeen vallitsi kuolonhiljaisuus hallitsijan ja tuon hänen entisen suosikkinsa ympärillä. Saint-Luc ensinnä katkasi äänettömyyden. Tavallisella tottumuksellaan ja ilman vähintäkään arastelua hän lausui:
— Sire, minua puolestani kummastuttaa vain yksi asia, se nimittäin, ettei teidän majesteettinne nykyisissä oloissa ole odottanut näkevänsä minua täällä.
— Mitä se merkitsee, hyvä herra? — kysyi Henrik kuninkaallisen ylpeästi.
— Teidän majesteettianne uhkaa vaara.
— Vaara! — huudahtivat hovimiehet.
— Niin, hyvät herrat, suuri, uhkaava vaara. Vaara, jossa kuningas tarvitsee kaikkien niiden apua, jotka ovat hänelle uskolliset. Ja ollen vakuutettu siitä, että sellaisen vaaran aikana, jollaisena minä sitä nyt pidän, ei kenenkään apu ole tarpeeton, saavun jättämään kuninkaani jalkain juureen alamaisen pyyntöni saada häntä palvella.
— Ahaa! — virkahti Chicot. — Näetkös nyt, poikani, että minä olin oikeassa sanoessani: kuka tietää?
Henrik III ei heti vastannut. Hän katsahti ympärilläolijoihin ja niiden katseista hän huomasi sekä koirankurisuutta että kummastusta.