— Ja kun me matkustamme yöllä… ja se tapahtuu usein, sillä Remy on sanonut, että öinen viileys virkistää sairaan haavaa… öisin matkustaessamme pysäytän minä, niinkuin nytkin, hevoseni, ja saan silloin tällöin heittäytyä sinun syliisi ja hetkisen kertoa kaikesta, mitä päivän kuluessa olen ajatellut.
— Voi, miten minä sinua rakastan! - kuiskasi Bussy.
— Katsos, — jatkoi Diana, — minä luulen meidän sielujemme niin läheisesti yhdistyneen, että me, vaikkapa olemmekin erillämme ja voimatta puhella toistemme kanssa, toisiamme edes näkemättä, olemme onnellisia pelkän tietoisuuden vuoksi siitä, että olemme toistemme lähellä.
— Voi, niin, niin! Mutta saada nähdä sinut, saada sulkea sinut syliini! Voi, Diana, Diana!
Rakastavaiset unohtivat koko maailman.
Yht'äkkiä kajahti ääni, mikä sai heidät kummankin hätkähtämään,
Dianan pelosta, Bussyn vihasta.
— Diana! — kuului ääni huutavan. — Diana! Missä sinä olet? Vastaa!
— Voi, se on hän, se on hän! Minä vallan unohdin hänet, — mutisi
Diana. — Voi, sinä suloinen unelma! Sinä julma unelma!
— Kuule! — virkkoi Bussy, — kuule, Diana! Me olemme nyt toistemme omat. Sano vain yksi sana, eikä mikään saa riistetyksi sinua minulta. Diana, paetkaamme. Kuka voi estää meitä pakenemasta? Katsohan: meille avautuu maailma, onni, vapaus! Sano sana vain, ja me pakenemme! Vain yksi sana, ja sinä, vapaana hänestä, olet ikuisesti minun omani.
Nuori mies pidätti häntä hetkisen.