Remy oli puhunut niin hiljaa, että Monsoreau kuuli vain mutinaa. Mutta hän ponnisti voimiaan, käänsi päätään sivulle ja näki Dianan olevan takanaan.
— Jos vielä kerran teette tuollaisen liikkeen, herra kreivi, — sanoi Remy, — niin voitte saada verensyöksyn.
Jo aikaisemmin oli Diana käynyt rohkeaksi. Hän pyöräytti nyt hevosensa ympäri ja odotti Bussya. Samassa laskeutui Remy ratsunsa selästä, heitti suitset Gertrudin huostaan ja kiiruhti kantotuolin luo hoitamaan sairasta.
— Saanko koettaa suonta, — sanoi hän. — Lyönpä vetoa siitä, että herra kreivissä on kuumetta.
Muutamien sekuntien perästä oli Bussy Dianan rinnalla. Rakastavaiset eivät tarvinneet puhua ymmärtääkseen. Hetkisen he viipyivät syleilyssä. Bussy ensin katkaisi äänettömyyden.
— Sinä matkustat, ja minä seuraan sinua.
— Voi, Ludvig, miten minun päiväni tulevat olemaan ihanat ja yöni suloiset tietäessäni, että sinä olet minun lähelläni!
— Mutta päivälläpä hän näkee meidät.
— Ei näe. Sinä seuraat meitä kauvempana ja ainoastaan minä saan sinua nähdä. Teitten mutkissa, mäkien kukkuloilla näkyvät sinun hattusi töyhtö, sinun viittasi koristukset, sinun ilmassa hulmuava nenäliinasi, ja kaikki nuo puhuvat minulle sinun nimessäsi, että sinä rakastat minua. Kun minä auringon vaipuessa mailleen ja hämärän laskeutuessa yli maiden saan nähdä vain sinun vartalosi varjon lähettävän minulle lentosuudelman, niin voinpa pitää itseäni onnellisena ja autuaana.
— Puhu, puhu, rakas Diana. Et voi aavistaa, miten sointuisa on sinun suloinen äänesi.