Saint-Luc suorittaa tehtävänsä.
Kuten sanottu, oli Bussy lähtenyt vastaanottosalista ystävänsä seurassa. Kulkiessaan tervehti hän kaikkia niitä, joita hovimiesylpeys ei ollut saanut ihan välinpitämättömiksi niin pelättävään henkilöön nähden kuin Bussy oli. Sillä näinä raa'an väkivallan aikoina, jolloin personallinen voima oli kaikki kaikessa, saattoi urhoollinen ja viisas mies muodostaa itselleen sekä fyysillisen että moraalisen pikku valtakunnan itsensä ihanan Ranskan keskelle. Sillä tavalla Bussykin hallitsi Henrik III:nen hovissa. Mutta, niinkuin jo mainittu, hänet oli tänään valtakunnassaan otettu verrattain huonosti vastaan.
Heidän tultuaan ulos salista, pysähtyi Saint-Luc ja kysyi:
— Voitteko ehkä pahoin, ystäväni? Olette niin kalpea kuin olisitte pyörtymäisillänne.
— En, — vastasi Bussy, — minä vain olen tukehtua vihasta.
— Mitä! Välitättekö jotain noista houkkioista?
— Ettäkö heistä välittäisin, te kysytte. Sen saatte pian nähdä.
— Rauhoittukaa, Bussy.
— Olettepa te merkillinen, kun vaaditte, että minun pitäisi rauhoittua. Jos teille olisi sanottu puoletkaan siitä mitä minulle sanottiin, niin olisi veri jo vuotanut.
— Mitä sitten aiotte, Bussy?