— Te, Saint-Luc olette ystäväni. Siitä olette jo antanut mainion näytteen.
— Voi, rakas Bussy, — sanoi Saint-Luc, luullen Monsoreaun olevan kuolleen ja haudatun, — siitä asiasta ei kannata puhua. Kyllähän isku oli kaunis ja onnistui mainiosti, mutta se ei ole minun ansioni. Sen opetti minulle kuningas pitäessään minua vankina Louvressa.
— Voi, hyvä ystävä!
— Maatkoon Monsoreau siellä, missä makaa, ja puhelkaamme mieluummin Dianasta. Kuinka hän rauhoittui, tuo pikku rukka? Antaako hän minulle anteeksi? Milloin vietätte häitänne?
— Annetaan ensin Monsoreaun kuolla.
— Mitä! — parahti Saint-Luc hätkähtäen kuin olisi käärme häntä purrut.
— Asia on näet sellainen, ettei valmu ole kovinkaan vaarallinen yrtti, vaikka te aluksi luulitte eikä Monsoreau ole kuollut, vaikkapa hän kaatuikin valmumättäälle. Hän päinvastoin elää ja on mielettömämpi kuin ennen milloinkaan.
— Äh!
— Se on totta, kautta Jumalan! Hän vain miettii kostoa ja on vannonut ensi tilaisuudessa teidät surmaavansa.
— Hän elää, sanotte te. Millainen aasi on hänet sitten henkiin virotellut?