— Minun oma lääkärini.
— Kuinka! Tätä minä en ymmärrä, — jatkoi Saint-Luc saamastaan tiedosta murtuneena. — Minä siis olen menettänyt maineeni, minä kun kerroin hänen kuolemastaan koko maailmalle. Hän kohtaa nyt sukulaisensa surupukuihin puettuina. Minun täytyy siis puhdistautua ja ensi kerralla antaa hänelle tusina iskuja yhden asemasta.
— Saint-Luc, nyt minä vuorostani pyydän teitä pysymään rauhallisena, sillä minulla on Monsoreausta enemmän hyötyä kuin otaksuttekaan. Hän luulee herttuan antaneen teille toimeksi surmata hänet. Ja juuri herttualle hän on mustasukkainen… Minua hän taas pitää ystävänään, mikä onkin varsin luonnollista, sillä Remy lurjushan hänet pelasti.
— Kuinka Remy sai sellaisen kirotun päähänpiston?
— Vain siksi että hän on perin kunniallinen mies.
— Hän on haaveilija, se heittiö!
— Lyhyesti sanoen on Monsoreaun kiittäminen minua pelastuksestaan.
Minun huostaani hän uskoo vaimonsakin.
— Ahaa! Minä käsitän nyt vallan hyvin, että tuo viimeinen seikka saa teidät levollisemmin odottamaan hänen kuolemaansa. Mutta kaikesta huolimatta olen yhäkin sangen hämilläni.
— Mutta, Saint-Luc, nyt ei olekaan kysymys Monsoreausta.
— Ei. Nauttikaamme siis elämästä niin kauvan kun Monsoreau on sairaana. Mutta heti hänen parannuttuaan täytyy minun kai teetättää itselleni panssaripaita. Ja te puolestanne saatte kysyä Anjoun herttualta, onko Monsoreau ehkä tehnyt liiton leskikuningattaren kanssa oppiakseen parhaimman kostamistavan.