Hetki oli varsin sopiva, sillä Bussyn kiivetessä ylös tikapuita oli Monsoreau, joka jo yli kymmenen minuutin ajan oli ollut kuuntelemassa puolisonsa oven takana, vaivaloisesti laskeutunut rappuja alas, pidellen kiinni muutaman luotetun palvelijansa käsivarresta.
Hän meni kadulle, mutta ei ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä.
— Ellei minulle vain olisi väärin kerrottu? — sanoi kreivi palvelijalleen.
— Ei, armollinen herra. Minä tulin juurikaan herttuan palatsista ja ystäväni tallimestari vakuutti minulle herttuan käskeneen, että hevoset oli illaksi satuloitavat. Mutta ehkäpä hän aikookin mennä muuanne eikä tänne.
— Minnepäs muuanne kuin tänne? — mutisi Monsoreau, katse uhkaavana. — Kenties olisin kuitenkin tehnyt viisaimmin, jos olisin jäänyt Dianan huoneisiin. Mutta niillä saattaa olla jokin sovittu merkki. Diana olisi siinä tapauksessa ilmoittanut miehelle minun läsnäolostani, enkä minä olisi saanut mitään tietää. Parasta on sittenkin urkkia täällä ulkosalla. Missä täällä on se piilopaikka, josta sinun tietämäsi mukaan voi nähdä kaiken, mitä tapahtuu?
— Tulkaa tännepäin, armollinen herra.
Noin kahdenkymmenen askeleen päässä portilta Bastiljiin päin oli muutaman läheisen talon purkamisesta syntynyt kiviröykkiö. Sen raunion keskeen oli palvelija tehnyt sopivan syvennyksen, johon helposti voi mahtua kaksi ihmistä. Hän levitti siihen viittansa, kreivi istuutui siihen ja palvelija kyyristäytyi isäntänsä jalkoihin. Heidän vieressään oli ladattu pyssy.
Palvelija olisi vielä halunnut tarkastaa, oliko ase käyttökunnossa, mutta Monsoreau esti hänet siitä ja virkkoi:
— Se on pian tehty. Me vainuamme kuninkaallista otusta, ja hirsipuu on varattu sille, joka sellaisen ampuu.
Silmillään, jotka paloivat kuin vaanimassa makaavan suden, tähysteli hän milloin Dianan ikkunaan, milloin kadulle päin. Hän halusi yllättää toiset, mutta pelkäsi tulevansa itse yllätetyksi.