Monsoreau ehti olla piilopaikassaan tuskin kymmentä minuuttia, kun jo kahden hevosen varjot tulivat näkyviin Saint-Antoinen kadulla. Ratsastajat astuivat alas hevostensa selästä Tournellesin hotellin kulmauksessa ja sitoivat hevosensa kiinni muuriin kiinnitettyihin rautarenkaisiin.
— Armollinen herra, — sanoi Aurilly, — luulenpa, että tulemme liian myöhään. Hän on kaiketi lähtenyt suoraan teidän palatsistanne ja siten ehtinyt kymmentä minuuttia aikaisemmin.
— Mahdollista se kyllä on, — vastasi prinssi, — mutta ellemme saa nähdä hänen menevän sisälle, saamme ainakin nähdä hänen tulevan ulos.
— Onko liian uteliasta kysyä, millä tavalla teidän korkeutenne aikoo menetellä?
— Ei mikään ole sen helpompaa. Meidän tarvitsee vain kolkuttaa portille. Sen voit tehdä esimerkiksi sinä, muka kyselläksesi, miten Monsoreaun kreivi voi. Kaikki rakastavaiset säikähtävät kolkutuksesta. Sinun mennessäsi portista sisälle tulee hän varmasti ulos ikkunasta.
— Entäpä Monsoreau?
— Mitä pirua hänellä on sanomista? Hän on ystäväni, minä olen levoton hänen terveytensä vuoksi ja lähetän jonkun tiedustelemaan hänen tilaansa, koska pidin sitä viimeksi käydessäni huonontuneena. Sehän on vallan yksinkertaista.
— Onpa kyllä, armollinen herra, — vastasi Aurilly.
— Kuuletko, mitä ne puhelevat? — kysäsi Monsoreau palvelijaltaan.
— En vielä, armollinen herra. Mutta ne yhä lähenevät.