— Tietysti, jos yleensä kahdeksan urhoollisen ylimyksen henki on sen arvoinen, että teidän majesteettinne katsoo tarvitsevansa kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota.
— Mitä tämä merkitsee? — huudahti kuningas.
— Se merkitsee minun odottavan, että kuningas suvaitsisi kuunnella mitä minä puhun, — sanoi Quélus.
— Minä kuulen, poikani, minä kuulen, — virkkoi kuningas ja laski kätensä Quéluksen olalle.
— No niin, sire, minä sanoin teille, että meillä oli ollut vakavia keskusteluja. Me olemme havainneet kuninkaanvaltaa uhattavan ja heikennettävän.
— Kaikki ihmiset liittoutuvat sitä vastaan, — huomautti kuningas.
— Se muistuttaa, — jatkoi Quélus, — noita pakanallisia jumalia, jotka, kuten Tiberius ja Galigula, tulivat vanhoiksi voimatta kuolla ja inhimillisten vaivojen tiellä vähitellen joutuivat kuolemattomuuteen. Kun nuo jumalat olivat päässeet sinne asti, olisivat he tulleet yhä enemmän raihnaisiksi, jollei jokin heidän ihailijansa nuori mies olisi heitä nuorentanut, virotellut ja uudestaansynnyttänyt laskemalla heidän suoniinsa nuorta, tulista ja voimakasta verta, jonka kautta heidän elämänsä jälleen nuorentui. No niin, sire, teidän kuninkaanvaltanne muistuttaa noita jumalia. Se ei voi elää edelleen muutoin kuin uhrin kautta.
— Hän haastelee mainiosti, — murahti Chicot. — Quélus, poikani, kiiruhda saarnaamaan Parisin kaduille, ja minä panen vetoon kokonaisen härän yhtä munaa vastaan siitä, että sinä olet voittava yksinpä Gorenflotinkin jylisevän kaunopuheisuuden.
Henrik ei vastannut mitään. Hänen mielessään näytti selvästi jokin muutos tapahtuneen. Alussa hän oli heittänyt moittivia katseita suosikkeihin. Vähitellen hänet valtasi totuus, hän kävi miettiväiseksi, synkäksi ja levottomaksi.
— Jatka, Quélus, — sanoi hän. — Sinä näet, että minä kuuntelen.