— Sire, — jatkoi tämä, — te olette suuri kuningas, mutta aateli on kaikkialle rakennellut esteitä ja aitoja, joiden yli ette enää voi nähdä, tuskinpa niidenkään esteiden yli, joita mahtavaksi paisunut rahvas vuorostaan rakentelee. No niin, sire, te, joka olette urhoollinen, sanokaapa, mitä tehdään sodassa, jolloin pataljoona on uhkaavasti asettunut kolmenkymmenen askeleen päähän toisesta pataljoonasta? Pelkurit katsahtavat taakseen ja, jos tie on vapaana, pakenevat. Urhoolliset sitävastoin hyökkäävät eteenpäin.
— Hyv'on, eteenpäin! — huusi kuningas. — Jumal'aut! Enkö minä ole ensimäinen ylimys valtakunnassani? Kuka on ollut päällikkönä ihanammissa taisteluissa kuin mitä minä nuoruusvuosinani taistelin? Vuosisata, joka nyt lähestyy loppuansa, ei voi mainita monta nimeä korkeammalla kuin nimet Jarnac ja Moncontour. Siis eteenpäin, hyvät herrat! Minä olen tavallisuuden mukaan taistelussa kulkeva teidän etupäässänne.
Chicot nousi istualleen ja virkkoi:
— Olkaa vaiti, te muut siellä alhaalla. Antakaa minun puhujani jatkaa. — Jatka vaan, poikani Quélus, jatka! Sinä olet jo sanonut paljo kaunista ja totta, mutta sinulla on vieläkin enemmän sanottavana. Jatka!
— Chicot, sinä olet, kuten useimmiten muulloinkin, oikeassa. Niin, minä tahdon jatkaa sanoakseni hänen majesteetilleen, että hetki on nyt tullut, jolloin kuningasvallan on saatava ne uhrit, joista äsken puhuimme. Niitä esteitä vastaan, jotka vähitellen ympäröivät koko kuninkuuden, tulee käymään neljä miestä, tietoisina siitä että te, sire, heitä innostatte ja että jälkimaailma tulee heitä kunnioittamaan.
— Mitä sinä puhut, Quélus? — kysyi kuningas, ollen yhtä levoton kuin ihastuksissaankin. — Keitä ne neljä miestä ovat?
— Minä ja nämä ylimykset, — vastasi tuo nuori mies ylpeydentunteella, joka valtaa ihmisen silloin kun tämä uhrata henkensä aatteensa puolesta. — Minä ja nämä ylimykset tahdomme uhrata itsemme…
— Mitä tarkoitusta varten?
— Teidän pelastukseksenne.
— Lorua! Poikamaisuutta vain! — huudahti Henrik.