— Voi, sire! Siinä juuri on muuan yleisen ennakkoluulon ilmaus. Ja teidän majesteettinne hyvyys meitä kohtaan on niin suuri, ettemme sano sitä missään muussa muodossa. Mutta, sire, me näemme sen. Puhukaa, sire, kuin kuningas, elkääkä kuten poroporvari. Elkää olko uskovinanne, että Maugiron inhoo Antraguetia, että Livarot on kiusaksi Schombergille, että d'Epernon kadehtii Bussya ja että Quéluksella on halu käydä Ribeiracin kimppuun. Ei, ei! He ovat kaikki nuoria, kunniallisia ja jalomielisiä. He voisivat kaikki rakastaa toisiansa kuin veljiä. Ei mikään yksityinen riita saa meitä tarttumaan miekkaan. Mutta Ranska on eripurainen Anjoun kanssa. Me käymme tätä tietä kuin kuningasvallan puolesta taistelijat liigan sotureita vastaan. Me saavumme teidän luoksenne ja sanomme: siunatkaa meitä, armollinen herra, hymyilkää niille, jotka käyvät kuolemaan teidän edestänne. Teidän siunauksenne voi ehkä tuottaa heille voiton, teidän hymyilynne voi tehdä kevyeksi heidän kuolemansa.
Kyyneliin heltyen avasi Henrik sylinsä Quélukselle ja noille toisille ja puristi heitä kaikkia rintaansa vasten.
Synkkänä ja vakavana katseli Chicot tuota kohtausta, ja hänen kasvonsa, jotka tavallisesti olivat välinpitämättömät ja kylmät taikka ivaan virnistyneet, olivat nyt yhtä jalon ja hyväntahtoisen näköiset kuin toistenkin.
— Voi, urhoolliset ystäväni! — sanoi viimein kuningas. — Te osotatte kaunista harrastusta. Teidän aikeenne on jalo, ja minä olen ylpeä, en siitä, että olen Rankan kuningas, vaan siitä, että saan olla teidän ystävänne. Kun minä kuitenkin paremmin kuin muut huomaan oman etuni, niin en tahdo vastaanottaa uhria, josta, jos te kaatuisitte, olisi seurauksena vain se, että minä joutuisin vihollisteni käsiin. Anjouta vastaan taisteleminen riittää kyllä Ranskalle. Minä tunnen veljeni, Guiset ja liigan. Monesti elämäni varrella olen kesyttänyt rajumpiakin hevosia.
— Sire, — virkkoi Quélus, — teidän majesteettinne sanat tekevät intomme kaksinkertaiseksi. Minä päivänä tulee taistelu tapahtumaan?
— Ei milloinkaan! Minä kiellän sen jyrkästi. Ei koskaan, kuuletteko!
— Antanette, sire, meille anteeksi, — lausui Quélus. — Kohtauksesta sovittiin jo eilen. Sanat on sanottu, eikä niitä voida peruuttaa.
— Mutta kuningas voi vapauttaa juhlallisimmastakin sitoumuksesta sanomalla: minä tahdon niin, sillä kuningas voi kaikkea. Sanokaa vastustajillenne, että minä olen uhannut teitä vihallani, jos te käytte käsikähmään. Ja että te ette itse sitä epäilisi, niin vannon minä karkoittavani teidät, jos…
— Malttakaa, sire! — keskeytti hänet Quélus. — Elkää vannoko, sillä jos me olemme ansainneet teidän vihanne ja jos tuosta vihasta aiheutuu meidän karkottamisemme, niin me siihen ilomielellä alistumme, sillä me, kun emme enää oleksi teidän majesteettinne alueella, saatamme pitää sanamme ja kohdata vastustajamme vieraalla maalla.
— Jos ne miehet tulevat pyssynkantaman päähän, panetutan minä ne
Bastiljiin!